Pomoista
Satu Vasantolan juttu Miksi maailmassa on niin paljon huonoja pomoja, ja mitä heille voisi tehdä? ajoi itsenikin nostalgiaraiteelle muistelemaan omaa työhistoriaa ja pomoja.
Ensimmäinen pomo oli paras. Koulusta minut rekryttiin suoraan pieneen IT-firmaan tekemään vähän kaikkea. Firma ja koko ala olivat vasta etsimässä identiteettiään ja käytäntöjä, mutta tämän paikan pomo antoi vapautta ja luottamusta, ja lisäksi vaati painokkaasti, että toiminnan täytyy tuoda taloon rahaa. Vaikka henkilöllä ei ollut juurikaan asiantuntemusta visuaalisesta alasta, hän osasi jotenkin antaa hyvät suuntaviivat minne mennä firman puitteissa. Pari tuona aikana aloitettua palvelua ovat edistyneempinä versioina tarjolla vieläkin. Hyvät fiilikset jäi, ja olemme edelleen tekemisissä viikottain.
Seuraava paikka oli voimakkaassa kasvussa ollut firma – reilun 3 vuoden aikana työnantajan nimikin vaihtui kolmesti. Esimies vaihteli myös muutamaan kertaan, eikä luottamuksellista suhdetta syntynyt. Omassa työssä kehittyminen oli omalla vastuulla tai designsaittien selailun varassa. Työn päämäärät jäivät itselle monesti epäselviksi, ja toisaalta omat ehdotukset jäivät ilmaan roikkumaan. Nollatun ehdotuksen tilalle ei juurikaan saanut eväitä, että mitä se mielummin olisi pitänyt olla. Viimeisen esimiehen tapasin ensimmäistä kertaa irtisanomispalaverissa. Tämän tehtävän hän hoitikin jämäkästi – harmi, etten muuten saanut hänen alaisuudessaan työskennellä. Takana oli jo pari yt-kierrosta ja kun kolmas lopetti firman designtiimin, tuli helpottunut olo.
Päädyin sitten leppoisaan pikkukaupungin mainostoimistoon, jossa johtajuus oli hajautunut muutamalle henkilölle. Valmispullantuoksuinen ilmapiiri salli paljon, kunnes pomon sähköpostijulkilausuma paljasti asioiden kulloisenkin tilan. Kuoliaaksi vaikeneminen oli mielestäni ongelma, tai sitten en vain koskaan päässyt siihen piiriin, jossa keskustelut käytiin. Lopulta oli pakko irtisanoutua, koska en saanut käännettyä digiosaston suuntaa sinne minne olisin halunnut, ja katsoin että parempi tehdä nämä kaikki omalla firmalla.
Omana pomonani olen ollut nyt kahdeksan vuotta. Pari ensimmäistä vuotta tosin en ollut lähelläkään tuollaista olotilaa. Vastailin vain puhelimeen ja meileihin ja työskentelin freelancer-tyyppisesti niille, jotka sattuivat pyytämään. Tämän päivän henkilöhistoriankirjoituksen valossa tämä ajanjakso alkaa näyttää jonkinlaiselta nollausjaksolta, jossa annoin vanhojen unohtua ja rauhassa annoin itseni muuttua.
Viitisen vuotta sitten suoritin yrittäjätutkinnon, ja sitä opiskellessa aloin kiinnittää huomiota omiin prosesseihin, asiakkuuksiin, miten “meillä” asiat hoidetaan. Järjestin parempaan jamaan työajanseurannan, kirjanpidon, sopimukset ja vapaa-ajan.
Ne ensimmäiset oman firman vuodet yritin pysytellä mahdollisimman pienenä vain itsensä työllistäen, välttäen kaikkea esimiestyötä. Parin viime vuoden aikana on tehnyt mieli alkaa ajatella projekteja paljon laajemmin, ja nyt olenkin tilanteessa, jossa Photari on vaihtunut Powariin, 60-70% työstä on muuta kuin omaa suunnittelutyötä, ja alihankkija/kumppaniverkostossa on viitisentoista freelanceria ja firmaa.
Nykyisin nautin tavata asiakkaita ja haarukoida heidän kanssaan tulevia markkinoinnin toimenpiteitä. Olen jälleen opiskelemassa, tällä kertaa yritysjohtamisen erityisammattitutkintoa, ja sen mielentilan aikaansaamat prosessit ovat tuoneet mukavasti uusia ajatuksia ja hyviä muutoksia omaan tekemiseen.
Tätä kirjoittaessa tajusin joka päivä miettiväni noita menneisyyden oppeja:
- muista antaa luottamusta ja vapautta
- muista kommunikoida riittävästi, ja yritä enemmän
- muista olla ihmisille mukava, vaikka asiat olisivatkin vaikeita
- muista levätä ja latautua, koska mahdollistaa kaiken muun toiminnan
Mielenkiinnolla jään seuraavaa kahdeksaa vuotta odottamaan.